Näin kun joulu lähestyy niin tuo joululaulu tulee täällä ensimmäisenä mieleen kun joutuu olemaan tekemisissä ranskalaisten kanssa. Mukavia ajeluitani häiritsee aina joku takapuskurissa kiinni ajava uuvatti. Ja kapeilla teillä kun ajelee, kannattaa pysyä kaukana reunasta. Teitä ei täällä ole tehty kuten Suomessa, vaan reuna pettää taatusti alta ja auto kellahtaa pahimmillaan katolleen. Juurikin tällaisellä tiellä vastaani tuli pyöräilijä (täällä ei ole juuri missään jalkakäytäviä) ja hänen takanaan maasturi. Oletin, että maasturi odottaa että menen ohi, koska pyöräilijä on hänen puolellaan. Mutta ei, eihän ranskalaiset mitään odota ja siinä oltiin sitten kaikki kolme rinnakkain. Kas kun ei edes se pyöräilijä pudonnut ojaan. Tai no en kyllä katsonut taakse, ties vaikka tipahtikin. Jonottaminen ja odottaminen tuntuu olevan suurimmalle osalle täällä täysin vieras käsite. Esim lounasravintolan tiskillä aloitin hölmönä tietysti lisukkeiden ottamisen sieltä toisesta päästä. Ja sain odotella ikuisuuden, koska muut tunkivat sinne missä tilaa oli ja näin kukaan ei voinut liikkua mihinkään suuntaan menettämättä paikkaansa ja ottamatta sitä karmeaa riskiä, että purkkipavut loppuvat kesken.
Koska jalkakäytävät puuttuvat suurimmaksi osaksi teiden varsilta lukuun ottamatta ihan kylien keskustoja, ei täällä voi lähteä kotoa käsin kovinkaan pitkälle kävelylle. Vaan on ajettava jonkin merkityn luontopolun alkuun. Tai otettava riski ja lähdettävä kävelemään tien viertä pitkin. Itse en tätä halunnut tehdä kun jätin autoni päiväksi huoltoon ja halusin päästä noin kolmen kilometrin päässä olevalle ostarille. Lähdin siis kävelemään peltojen läpi menevää pikku tietä, joka lopussa kapeni aika mutaiseksi ja hevosenkakkaiseksi kinttupoluksi. Selvisin kuitenkin turvallisesti ostoskeskukseen. Siellä päätin ottaa riskin ja mennä kampaajalle. Se oli onnekseni sellainen paikka missä ei tarvittu ajanvarausta ja kampaaja puhui englantia. Istuin odottamaan ja pian ympärilläni pörräsi kärpänen kavereineen. Ja vasta silloin satuin vilkaisemaan paremmin valkoisia tennareitani. Ihan paskassahan ne olivat, kökkäreet vaan tipahtelivat ympäriinsä. En sitten voinut aiemmin katsoa.. Maaseudun iloja. Koska vuoroni oli ihan juuri, yritin siinä sitten piilotella putoavia kokkareita ympäri kampaajaa ja etsiä paperia. Pyysin kampaajaa tuomaan nenäliinoja, ja kun hän meni sekoittamaan väriä, pyyhin sekä kenkiäni että lattiassa olevaa kakkarantua epätoivoisesti. En tiedä huomasiko hän mitään, ei ainakaan sanonut. Olisihan sitä voinut tietysti itse selittää, että piti kävellä niityn poikki kun teillä ei näitä kävelytietä taideta täällä tuntea. Kärpänen se pörräsi uskollisesti ympärilläni koko kahden tunnin ajan mitä siellä istuin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti