Puhelimistakin hävisi kentät pian eli oli käännyttävä takaisin soittamaan tallille. Ja eihän sieltä kukaan vastaa. No aikamme ihmeteltyämme saimm vihdoin tallin väen kiinni. He puhuivat tietenkin vain ranskaa, mitä Tiina onneksi osasi vähän. Kuulemma tie oli oikea, ja talli 10 km päässä risteyksestä. Lähdimme ajamaan kapeaa tietä pitkin metsään. Edelleenkään ei kylttejä missään, kunnes saavumme aukiolle missä on luonnonsuojelualueen kartta ja tie haarautuu kahdeksi. Kummassakin tienhaarassa on liikennemerkki missä ajaminen kielletään sakon uhalla. Eikun takaisin sinne missä on kenttää soittamaan taas tallille. Ymmärsimme sen verran, että kuulemma pitää vaan jatkaa eteenpäin. Kumpaahan tietä.. Paikalle sattui vanhempi ranskalainen/sveitsiläinen herra, joka oli varsin avulias ja toisteli kovasti jotain sanaa, joka kuulosti olevan lähinnä Moron (naurettiin autossa että ehkäpä hän periystävälliseen ranskalaiseen tyyliin kertoi mitä mieltä meistä on). Sakkojenkin uhalla jatkoimme siis toista tietä eteenpäin. Muutaman kilometrin ajettuamme oli tienhaarassa kyltti (!). Siinä luki Mont-Roux, tätähän se ukko meille siinä yritti varmaan hokea :). Lähdimme siis ajamaan sitä tietä. Tässä vaiheessa oltiin jo myöhässä ja aika ärtyneitä kun ei edelleenkään oltu nähty ensimmäistäkään tallin omaa kylttiä. Edessämme kukkulan takana pilkotti ränsistynyt katto ja mutkan takana tien tukki iso lauma lehmiä. Totesimme jostain syystä, että tämä taitaa olla joku hylätty rakennus tai lehmien suoja (siltä se näytti kyllä todellakin) ja käännyimme takaisin. Emmepä tienneet miten lähellä olimme määränpäätä :). Koska takaisinpäin ajaessamme meitä vastaan tuli tallin auto, ja se ränsistynyt hylätyksi luulemamme talo olikin kuulemma se talli. Eli eikun uusi käännös lehmänpaskassa sutien. Kyseisen tuotoksen tekijöillä ei ollut kiirettä väistää auton tieltä, mutta lopulta pääsimme perille. Tallilla oli lehmien lisäksi onneksi hevosiakin, oikein komeita sellaisia ja ihania shettiksiä. Ja aasi, joka yritti parhaansa mukaan varastaa lounaamme. Aasit ovat kyllä itsepäisiä, aina se vaan ilmestyi takaisin ja tunki ruokapöytään (joka oli siis ulkona, mutta aitauksen sisäpuolella missä eläimetkin olivat. Myös söpö valkea shettis vei oman osansa, kun salaatti jäi hetkeksi vartioimatta pöydälle.
Minun hevoseni oli valtavan kokoinen, jotain sveitsiläistä rotua. En ole tainnut koskaan ratsastaa niin isolla hevosella, tosin aikuisena olenkin ratsastanut vain issikoilla. Selkään pääsemiseen tarvitsin jakkaran. En ole ennen ratsastanut lännensatulalla, on siinä ainakin kätevästi se nuppi josta voi pitää kiinni. Ratsastusreitti meni metsän läpi, ja aina välillä näkyi Geneve-järvi vesisuihkuineen. Hevoseni kulki laiskahkosti ja jäi muista jälkeen yhtenään. Paitsi kun muut hävisivät kokonaan näkyvistä, silloin tuli vauhtia. Hepo nosti päänsä pystyyn että ei helkkari jäin yksin, otti ison loikan eteenpäin ja lähti täyteen laukkaan. Ja kuten sanoin, se nuppi satulassa on kätevä :). Mutta kun saatiin muut kiinni niin johan vauhti taas tyyntyi ja tienvierustan ruoho alkoi kiinnostamaan.
Metsässä kuului aina hitonmonen kalkatus siellä missä oli lehmälauma lähellä. Jokaisella lehmällä on kello kaulassaan ja voin kertoa että melu on aika korviahuumaava. Itsetietoisia elukoita ne kyllä ovat, pari lähti ajamaan hevostakin takaa niin että se katsoi parhaaksi ravata karkuun.
Yksi asia mitä todellakin pelkään metsissä täällä on villisiat. Ne ovat vaarallisia, verenhimoisia petoja ettäs tiedätte. Emme onneksi nähneet niitä, vain niiden kaivamia jälkiä maassa. Toivottavasti en niihin törmääkään, ainakaan kun niillä on poikasia.
Oli oikein mukavaa ratsastaa ja olisipa kyllä hienoja metsäteitä tuolla vuorilla mennä hurjastella tölttiä. Kun vielä jostain sen issikkatallin löytäisi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti