Uusi koti

Vaikka uskoinkin, että uuden asunnon löytäminen tulee olemaan vaikeaa, se kävikin todella nopeasti. Kämppikseni on raskaana ja muuttaa takaisin Suomeen maaliskuun lopussa, joten vaihtoehtoina olisi ollut joko jäädä tähän (aivan liian isoon) asuntoon yksin asustelemaan tai etsiä uusi. Uusia on vaan tosi vähän tarjolla ja niiden saaminen on vaikeaa. Mutta katsellessani sen välitystoimiston sivuja, jonka kautta tämä nykyinen asunto on, huomasin että heillä on tässä samassa pihapiirissä toinen asunto vapautumassa. Ja koska he jo tiesivät minut ja sen, että maksan vuokran ajoissa, taisin päästä etusijalle muiden hakijoiden joukosta ja sain asunnon! Ja vielä hieman joustoa tämän vanhan irtisanomisessa niin, että minun ei tarvitse maksaa vuokria päällekkäin kuin muutama päivä. Tässä asunnossa on nimittäin kolmen kuukauden irtisanomisaika alkaen siitä päivästä jolloin kirjallisen irtisanoutumisensa toimittaa. Pääsen muuttamaan uuteen asuntoon huhtikuun 2. päivä ja tämän vuokrasopimus loppuu 10. päivä.

Vanha asunto on kuvassa vasemmalla olevassa talossa ja uusi nurmikentän toisella puolella oikessa reunassa olevassa talossa. Kuva on joulukuulta, taitaa olla aatonaatonaatto, koska silloin aurinko paistoi, oli yli kymmenen astetta lämmintä, eikä lumesta tietoakaan muuten kuin vuorten huipulla. Nyt on vähän eri maisemat, lunta oli satanut todella paljon yksi yö ja viiman takia sää on ollut tosi kylmän tuntuinen.

Ihan ilmaiseksi ei tämä muutto tule. Joudun maksamaan uudelleen välityspalkkion asunnosta, joka nyt on onneksi vain viidensadan luokkaa. Ja sitten ranskalaiseen tyyliin joudun hankkimaan kaikki keittiön kodinkoneet. Asunnossa on tällä hetkellä ikivanha keittotaso ja pienenpieni jääkaappi. Ei uunia eikä astianpesukonetta. Nykyinen asukas ei taida olla kovin innokas kokki :).

Onnekseni nyt on Conforaman alennusmyynnit ja saan tarvitsemani jopa 40 %:n alennuksella. Ostankin kaiken nyt ja säilytän niitä nykyisen asunnon olohuoneessa. Siellä on tilaa enemmän kuin tarpeeksi, kun ei noita kalusteitakaan ole pahemmin tullut hankittua.. Keittiön koneiden lisäksi uuteen asuntoon tuleekin heti sohva, että saa kutsuttua ihmisiä kylään ja on jopa missä istuakin :).

Uudessa asunnossa on aika erikoinen pohjaratkaisu, mutta toimii varmasti. Ikkunoita kahteen ilmansuuntaan, ja isompi makuuhuone kuin tässä asunnossa sekä kiva kylpyhuone. Erillisessä we:ssä on tilaa pyykinpesukoneelle. Kaappitilaakin löytyy. Nämä talot on valmistuneet 2010, mutta vaikka asunto ei ole vanha niin kunnon siivouksen se tarvitsee. Selittynee ehkä siellä asuvalla sinkulla italialaispojalla.. Onneksi on höyrypesuri! :). Ja sitten maalia vain seiniin. Olkkariin laitan samaa sävyä mitä minulla oli Suomen kodissani, ajopuu eli driftwood, tykkään siitä niin paljon. Ja makkariin mietin tällä hetkellä yönsinistä, mutta katsotaan mihin sitä lopulta päätyy.

Kuvia tulee sitten kun sinne lopulta pääsen muuttamaan. Odottavan aika on pitkä. Ihanaa kuitenkin saada oma koti ja omat tavarat ja omat säännöt. En taida olla kämppismateriaalia eikä sitä ole kämppiksenikään ;),
Sitten ainoat kämppikseni on koirulit, jotka pääsevät vihdoin ranskalaistumaan.

Milano

Minulle osui juuri sopivasti syntymäpäivien kohdalle kolmen vapaa, joten päätettiin kaverini kanssa tehdä pikku reissu Milanoon. Genevestä on sinne noin 350 km, eli ei kovin pitkä ajomatka. Koska junaliput olivat kalliit, yli 250 frangia, ajateltiin ajaa sinne. Hieman epäilytti miten ajo sujuu talvisäässä, mutta ei täälläpäin sitä lunta niin hirveästi ole ja tie on kuulemma hyväkuntoinen.

Edellisenä iltana sääennuste lupasi kuitenkin lumi- ja vesisadetta ja meille myös valkeni vähitellen miten paljon erilaisia maksuja matkan varrella joutuu suorittamaan. On tietullia ja tunnelimaksua jne. Eikä Mont Blancin alittavaan tunneliinkaan ajeta noin vain, vaan siellä saa ruuhka-aikana usein jonottaa. Turvallisuussyistä autoja myös käsittääkseni päästetään sisään tietyin väliajoin, että turvavälit säilyvät ja tunneli ei täyty. Ja koska olisimme kaverini työn takia olleet liikkeellä pahimpaan ruuhka-aikaan perjantai-iltana, päädyimme sitten menemään junalla. Mikä olikin hyvä valinta. Ja lippujen hinnatkin olivat tulleet alas, maksoin edestakaisesta matkasta 193 frangia. Mikä on käsittämätöntä, voiko olla että ne tosiaan vaihtelevat kuin lentolippujen hinnat..

Jostain syystä oletimme, että Milanossa ei olisi talvi, vaan kutakuinkin linnut laulaisivat ja voisimme liihottaa menemään mekko päällä. Joten se lumen ja loskan määrä tuli hieman yllätyksenä.. Kumisaappaat olisivat olleet ehdottomasti toimivimmat kengät, ja monilla paikallisilla olikin sellaiset jalassaan. Hotellimme oli oikein mukava, ja sieltä pääsi keskustaan helposti raitiovaunulla. Ratikka oli yhden vaunun käsittävä, ikivanha kapistus, jossa oli muutama kova puupenkki ja jäätävää sisällä. Voisin kuvitella, että se oli peräisin jostain 40-luvulta. Mutta kyllä sillä vain eteenpäin mentiin ja perille päästiin. Ei oltu vain tutustuttu lainkaan etukäteen kaupunkiin, ja siihen missä mitäkin on. Joten ensimmäisestä ratikkamatkasta tuli vähän pidempi. Muutenkin Milano on aika sokkeloinen kaupunki, joten parissa päivässä ei opi muistamaan missä mitäkin on. Edes missä se oma ratikkapysäkki on ja mihin suuntaan sitä pitikään lähteä..

Mutta tykkäsin kaupungista kuitenkin kovasti. Shoppailumahdollisuuksia löytyi ja rahaa saisi varmasti palamaan tolkuttomasti merkkiliikkeissä. Paras tavaratalo (joka oltiin ohitettu tajuamattamme noin sata kertaa) löytyi vasta lähtöpäivänä, kun ei ollut enää aikaa oikein kierrellä. Sinne siis suuntaan seuraavalla kerralla heti ensimmäisenä. Ja vierailun arvoisia ovat varmasti outlet-keskukset, joista Foxtown olisi Sveitsin ja Italian rajalla. 

Ruoka oli myös hyvää. Ja yllättävän edullista, ainakin kun on tottunut nyt Sveitsin ja aiemmin Suomen hintatasoon. Ja vaikka Milano ei ilmeisesti ole niitä maailman turvallisimpia kaupunkeja, niin ei siellä kuitenkaan tarvinnut laukustaan kaksin käsin kiinni pitää, eikä kukaan tullut häiriköimään, vaikka katseita kahtena vaaleana tyttönä kerättiinkiin.

Kuvista tuli valitettavan harmaita, koska siellä nyt vaan oli niin tasaisen harmaata koko ajan ja sää sateinen. Seuraavan kerran aionkin mennä Milanoon keväällä tai kesällä, jolloin kaupunkin on varmasti paljon kauniimpi. Ja sitten voi ajaa autollakin ja nauttia varmasti mahtavista maisemista matkan varrella. Nyt ei niitä paljon näkynyt, koska matkattiin pimeän aikaan.

Porsaita äidin oomme kaikki

Näin kun joulu lähestyy niin tuo joululaulu tulee täällä ensimmäisenä mieleen kun joutuu olemaan tekemisissä ranskalaisten kanssa. Mukavia ajeluitani häiritsee aina joku takapuskurissa kiinni ajava uuvatti. Ja kapeilla teillä kun ajelee, kannattaa pysyä kaukana reunasta. Teitä ei täällä ole tehty kuten Suomessa, vaan reuna pettää taatusti alta ja auto kellahtaa pahimmillaan katolleen. Juurikin tällaisellä tiellä vastaani tuli pyöräilijä (täällä ei ole juuri missään jalkakäytäviä) ja hänen takanaan maasturi. Oletin, että maasturi odottaa että menen ohi, koska pyöräilijä on hänen puolellaan. Mutta ei, eihän ranskalaiset mitään odota ja siinä oltiin sitten kaikki kolme rinnakkain. Kas kun ei edes se pyöräilijä pudonnut ojaan. Tai no en kyllä katsonut taakse, ties vaikka tipahtikin. Jonottaminen ja odottaminen tuntuu olevan suurimmalle osalle täällä täysin vieras käsite. Esim lounasravintolan tiskillä aloitin hölmönä tietysti lisukkeiden ottamisen sieltä toisesta päästä. Ja sain odotella ikuisuuden, koska muut tunkivat sinne missä tilaa oli ja näin kukaan ei voinut liikkua mihinkään suuntaan menettämättä paikkaansa ja ottamatta sitä karmeaa riskiä, että purkkipavut loppuvat kesken.

Koska jalkakäytävät puuttuvat suurimmaksi osaksi teiden varsilta lukuun ottamatta ihan kylien keskustoja, ei täällä voi lähteä kotoa käsin kovinkaan pitkälle kävelylle. Vaan on ajettava jonkin merkityn luontopolun alkuun. Tai otettava riski ja lähdettävä kävelemään tien viertä pitkin. Itse en tätä halunnut tehdä kun jätin autoni päiväksi huoltoon ja halusin päästä noin kolmen kilometrin päässä olevalle ostarille. Lähdin siis kävelemään peltojen läpi menevää pikku tietä, joka lopussa kapeni aika mutaiseksi ja hevosenkakkaiseksi kinttupoluksi. Selvisin kuitenkin turvallisesti ostoskeskukseen. Siellä päätin ottaa riskin ja mennä kampaajalle. Se oli onnekseni sellainen paikka missä ei tarvittu ajanvarausta ja kampaaja puhui englantia. Istuin odottamaan ja pian ympärilläni pörräsi kärpänen kavereineen. Ja vasta silloin satuin vilkaisemaan paremmin valkoisia tennareitani. Ihan paskassahan ne olivat, kökkäreet vaan tipahtelivat ympäriinsä. En sitten voinut aiemmin katsoa.. Maaseudun iloja. Koska vuoroni oli ihan juuri, yritin siinä sitten piilotella putoavia kokkareita ympäri kampaajaa ja etsiä paperia. Pyysin kampaajaa tuomaan nenäliinoja, ja kun hän meni sekoittamaan väriä, pyyhin sekä kenkiäni että lattiassa olevaa kakkarantua epätoivoisesti. En tiedä huomasiko hän mitään, ei ainakaan sanonut. Olisihan sitä voinut tietysti itse selittää, että piti kävellä niityn poikki kun teillä ei näitä kävelytietä taideta täällä tuntea. Kärpänen se pörräsi uskollisesti ympärilläni koko kahden tunnin ajan mitä siellä istuin.

Aurinkoinen päivä

Viikon ainoa vapaapäiväni sattui olemaan myös viikon ainoa aurinkoinen päivä. Kukaan ei voi kyllä väittää etteikö täällä olisi kaunista. Ruska on vielä näyttävä, varsinkin auringon osuessa keltaisiin lehtiin. Valitettavasti minut herätti vielä aikaisin aamulla viimeisen yöpäivystyksen päätteeksi harvinaisen ärsyttävä puhelu ja sen seurauksena nukuin yhteentoista asti. Mutta lopulta pääsin liikenteeseen, ja ajoin Grozetiin. Siellä on hissi ylös vuorelle, tosin se ei ole vielä toiminnassa. Mutta hissille rinteeseen raivattua väylää voi kävellä ylös. Se vaan on niin jyrkkä, että olin ihan piipussa jo ensimmäisen harjanteen päällä. Joten huipulle en ihan vielä päässyt. Maisemat olivat hienot kyllä jo siltäkin korkeudelta. Ja eiköhän ne reisilihaksetkin siitä kehity.

Grozetista lähdettyäni ajelin huvikseni ympäriinsä somien pikku kylien läpi. Ja kävin kahdessa yhdistetyssä puutarha-/eläin-/sisustustavarakaupassa. Toinen oli oikein hieno, siellä oli aivan ihana jouluosasto. Siis kertakaikkisen ihanaa tavaraa. Normaalien koristeiden lisäksi sieltä saisi kaikkea mitä tarvitsee pienoiskokoisen joulumaan rakentamiseen. Oli lumisia puita ja rakennuksia, joissa on valot ja karuselli joka pyörii ja vaikka mitä. Ihania :).

Ja eläinosasto oli myös ihana, voi niitä pikku pupujusseja. Tässä siistimmässä oli eläimillä hyvät olot, ainakin jyrsijöillä. Linnuilla oli mielestäni liian pienet häkit. Siinä toisessa, ei niin siistissä kaupassa taas häkkejä oli siellä täällä sikin sokin ja niitä ei ollut ihan hetkeen siivottu. Mutta olen vastaavaa nähnyt Suomessakin, hyi hyi.

Viime viikolla kiipesin yhdelle huipulle Jura-vuorilla kaverini kanssa. Ensin ajoimme rinnettä ylös mutkittelevaa tietä autolla, ja puolessavälissä oli laskettelukeskus. Koska se aukeaa vasta joulukuussa, pystyi huipulle kävelemään joko loivempaa tietä pitkin tai suoraan laskettelurinteitä ylös. Valitsimme tien, koska sitä pitkin käveleminen on vielä miellyttävää, mutta tehokasta kuitenkin ylämäkeen kun mennään. Huipulla on hienot näkymät vastapäisille lumihuippuisille Alpeille. Ja jos olisi ollut kirkas päivä, niin olisi nähnyt Genevenkin. Huipulla oli ryhmä italialaisia turisteja, jotka antoivat meille heti kiikarinsa, että katsoisimme niillä jotain. Koska he eivät oikein puhuneet englantia, en heti ymmärtänyt mitä pitää katsoa. Mutta sitten tajusin että läheisellä kallionjyrkänteellä oli vuohi. Säikähdin tietysti, että sillä on jokin hätänä ja se pitää lähteä sieltä hakemaan, kun ne italiaanot siitä niin tohkeissaan olivat. Mutta hyvin näkyi vuohi hyppelevän, joten he siis vaan olivat innoissaan siitä että siellä oli vuohi :).

Kävin viime viikolla myös Lyonissa hevosmessuilla. Olipa tosi hulppea tapahtuma. Jättimäinen messukeskus, jossa oli ohjelmaa useilla areenoilla, paljon hevosia ja vielä enemmän myyntikojuja. Parasta oli melkeinpä lännenosasto, rakastuin kerta kaikkiaan American Paint Horse-rodun edustajiin. Ihania, ja mikä parasta, ne ovat kaikki laikukkaita! Oli siellä islanninhevosiakin. Menen ensi vuonna uudelleen ehdottomasti.

Ensilumi

Tännekin tuli ensilumi, samana päivänä kuin Suomeen. Ei se tosin jää maahan kuin vuorilla. Lämpötila on +2 ja citroenini piippaa mitä innokkaimmin jäätä tiellä-varoitustaan. Suomessa se tuntui aika turhalta, mutta ranskalaisille varmaankin tarpeellinen. Ei täällä ole vielä kenelläkään talvirenkaita, minullakaan. Pitäisi varmaan alkaa etsimään mistä ne ostaa. Nastarenkaat on kielletty, joten Suomesta renkaita oli turha tuoda.
 
Vuorilla lunta on jo sen verran, että innokkaimmat ovat huoltaneet laskettelusuksensa, ilmeisesti rinteet avataan pian. Itse en ole edelleenkään turhan innostunut laskettelusta, vaikka tämä olisikin erittäin hyvä paikka sitä harrastaa.

Olen jo alkanut hieman ymmärtää tätä ranskalaista ajokulttuuria, siinä alkaa jopa olla hieman järkeä. Liikenneympyrässäkin vilkutan nykyään aina vasemmalle ellen ole kääntymässä ensimmäisestä ulos ja kiroan kaikkia, jotka eivät sitä tee. Silloin tietää ketä tulee väistää ja milloin voi ajaa, muuten saa odottaa ikuisuuden. Stop-merkkejä täällä on suht runsaasti, mutta niiden vaikutus on sama kuin varoituskolmioiden, eli hidastava ei pysäyttävä.

Ranskalaiset vaikuttavat mielestäni kiireisiltä, kun siis katselee ohikulkevia ihmisiä ja no ainakin liikenteessä tuntuu olevan kiire, kun ohi mennään heti kun tilaisuus tulee vaikka vauhtia olisi kuinka. Mutta palveluammateissa oleville ripeä toiminta tuntuu olevan vierasta. Tänäänkin jonottaessani kassalle marketissa pahimpaan ruuhka-aikaan, myyjä rupesi kaikessa rauhassa laskemaan seteleitään ja tätä jatkui noin kymmenen minuutin ajan. Ja kaikki jonossa odottivat ihan viilipyttyinä, vaikka pakasteetkin alkoivat sulaa. Sitten kun kassaneiti oli tyytyväinen laskelmiinsa, jatkui asiakasten palvelu, jos sitä siksi voi sanoa. Ehkäpä kaupassa ja muualla tuhlattu aika pitää sitten ottaa kiinni ajaessa :).

Helsinki-Prévessin ajomatka

 Ajomatkani Helsingistä Ranskaan Prévessiniin on sujunut tähän asti hienosti. Ihan turhaan jännitin ainakin tätä Saksan osuutta. Meno moottoriteillä on ollut varsin sivistynyttä. Kolme kaistaa on erinomainen juttu kerrassaan, siinä keskimmäisellä kaistalla voi posottaa menemään kaikessa rauhassa, ei tarvitse välittää liian hitaista eikä liian nopeista. Vain pari kertaa joku uuvatti on tupannut eteen, mutta yhtään vaaratilannetta ei silti ole ollut. Hieman yllätyksenä tosin tuli mäkinen osuus, kun oma autoni hyytyi suht jyrkkään ylämäkeen aivan täysin. Sen jälkeen tajusin ottaa alamäestä vauhtia ja siirtyä reunimmaiselle kaistalle, sillä vaikka kuinka oli kaasu pohjassa niin silti se vauhti  vaan hidastuu kun mäki jatkuu. Epäilen kyllä, että autossakin on jotain vikaa, sen verran rouheat on äänet. Mutta toivottavasti kestää Ranskaan asti.

 Laivamatkakin Helsingistä Rostockiin meni mukavasti. Eihän nuo Finnlinesin laivat ole kummoisia, yhdessä kerroksessa on ruokaravintola ja baari ja siinä kaikki. Ruokakaan ei ollut maineensa veroista. Ilmeisesti ennen kaikki oli paremmin ennen, koska kuulin jonkun valittavan ruuan huononemisesta henkilökunnalle ja he kertoivat sen johtuvan siitä, että raaka-aineet tulevat nykyään Saksasta..
Mutta juttuseuraa löytyi, erotuin porukasta aika selvästi, sillä ei siellä ollut juuri kuin minä ja rekkakuskeja. Istuin samassa pöydässä hollantilaisten rahtareiden kanssa, ja he olivat hyvinkin yllättyneitä siitä, että ajan ihan ypöyksin pikku autollani. Jos olisin ollut Hollantiin menossa, niin olisin kuulemma voinut ajaa sitikan rekan kyytiin, hyvin olisi mahtunut tyhjään perävaunuun :).

 Laivalla oli useita koiria. Vähän hirvitti, kun vanhempi mies ulkoilutti koiriaan irti kannella. Itse roikkuisin talutushihnoissa rystyset valkoisena, ettei mamin pullerot vaan lennä tuulen mukana mereen (tuuli oli muuten niin kova, että en uskaltanut itsekään enää kävellä lopulta kannella). Hieman epäilen, miten se kakkaamispuoli tulee koiriltani sujumaan, kun ei ole ruoholänttiä. Pitänee kasvattaa rairuohoa mukaan :). Tai no neidillehän se ei tule olemaan ongelma, hän varmasti vääntää tortut hytin nurkkaan ja on hirveän tyytyväinen lämmitetystä sisävessasta. Mutta herra voi hieman osoittaa mieltään.

 Laivalipun hinta on kyllä suolainen, viitisensataa euroa, mutta toisaalta säästäähän siinä tuhat kilometriä ajoa, ja saa levätä. Nyt kun meri oli suht tyyni, ei minullekaan tullut huono olo, pienehkö kuvotus vain illalla. Eikä edes johtunut siideristä, niitä join vain kaksi juuri sen takia ettei tarvitse vihreänä pitkin hyttiä yrjöillä.

Ensimmäisenä iltana, kun pääsin laivasta ulos, ajoin noin 230 kilometriä Hampurin eteläpuolelle Egestorfiin yöksi. Onneksi en yhtään kauemmas, sillä oli todella pimeää ja satoi. Siltikään ei pelottanut ja matka eteni ihan hyvää vauhtia. Hotelli oli Egestorfer Hof, pienehkö perhehotelli, jonne oli helppo löytää moottoritieltä pilkkopimeässäkin. Harmi, että en ehtinyt illalliselle, laiva oli tunnin myöhässä ja olin aika myöhään hotellilla. Kuulin nimittäin yhden vieraan kehuvan ruokaa seuraavana päivänä. Hotellissa oli useampi koira, joten pitääpä muistaa tämä hotelli kun on koirat mukana. Huonekin oli soma ja oikein siisti.

Seuraavana päivänä ajoin noin 600 kilometriä hienossa säässä ja olin perillä seuraavassa pysähdyspaikassani Heidelbergin kaupungissa, joka sijaitsee noin 90 km Frankfurtista etelään. Nämä kuvat ovat sieltä. Hotellini sijaitsi korkealla rinteessä metsän keskellä, nimeltään Parkhotel Atlantic. Kiva hotelli tämäkin. Noin puolivälissä rinnettä alaspäin oli vanha linna, johon kävin tutustumassa. Ja alhaalla kaunis vanha kaupunki. Oikein hyvä valinta pysähtymispaikaksi tämä kaupunki. Ja ehdin vielä hyvin kiertää paikkoja, kun en ahnehtinut liian pitkää ajomatkaa tälle päivälle. Söin vanhassa kaupungissa maittavan, tuhdin aterian ja lähdin sitten kiipeämään takaisin hotellia kohti, koska alkoi jo tulla hämärä. Ensin vähintään 250 askelmaa portaita ylös linnan luo, minkä jälkeen puuskutin jo aika tavalla. Ei han paras idea raskaan aterian jälkeen :). Ja sitten vielä 2-3 kilometriä ajoittain tiukkaa ylämäkeä hotellille. Ja tiesi käyneensä, tuntui mukavasti jaloissa. Mutta linna ja kaupunki näyttivät hienoilta iltavalaistuksessa. Rinteessä on myös isoja, hienoja omakotitaloja, joita oli kiva katsella.

Saksaa on sanottu koiraystävälliseksi maaksi, ja koiria näkyykin kaikkialla mielestäni enemmän kuin Suomessa. Ja erityisesti hotelleissa, ravintoloissa ja terasseilla. Oikein mukavaa on se.

Huomenna matka sitten jatkuu, toivottavasti Sveitsin osuus menee yhtä kivasti kuin Saksan tähän asti.

Ratsastamassa vuorilla

Kävimme uuden ystäväni Tiinan kanssa ratsastamassa sveitsiläisellä tallilla Jura-vuorilla. Kyseessä oli kolmen tunnin vaellus johon kuului lounas. Tiinalla oli autossaan navigaattori ja tilausvahvistuksessa oli osoite. Hyvinhän se matka aluksi taittui mutkaista tietä vuorenrinnettä ylöspäin. Mutta kun navigaattorin mukaan olimme siinä tienhaarassa mistä tulisi kääntyä, ei missään ole mitään kylttejä ja liikennemerkki näyttää kyseisen tien olevan umpikuja.
Puhelimistakin hävisi kentät pian eli oli käännyttävä takaisin soittamaan tallille. Ja eihän sieltä kukaan vastaa. No aikamme ihmeteltyämme saimm vihdoin tallin väen kiinni. He puhuivat tietenkin vain ranskaa, mitä Tiina onneksi osasi vähän. Kuulemma tie oli oikea, ja talli 10 km päässä risteyksestä. Lähdimme ajamaan kapeaa tietä pitkin metsään. Edelleenkään ei kylttejä missään, kunnes saavumme aukiolle missä on luonnonsuojelualueen kartta ja tie haarautuu kahdeksi. Kummassakin tienhaarassa on liikennemerkki missä ajaminen kielletään sakon uhalla. Eikun takaisin sinne missä on kenttää soittamaan taas tallille. Ymmärsimme sen verran, että kuulemma pitää vaan jatkaa eteenpäin. Kumpaahan tietä.. Paikalle sattui vanhempi ranskalainen/sveitsiläinen herra, joka oli varsin avulias ja toisteli kovasti jotain sanaa, joka kuulosti olevan lähinnä Moron (naurettiin autossa että ehkäpä hän periystävälliseen ranskalaiseen tyyliin kertoi mitä mieltä meistä on). Sakkojenkin uhalla jatkoimme siis toista tietä eteenpäin. Muutaman kilometrin ajettuamme oli tienhaarassa kyltti (!). Siinä luki Mont-Roux, tätähän se ukko meille siinä yritti varmaan hokea :). Lähdimme siis ajamaan sitä tietä. Tässä vaiheessa oltiin jo myöhässä ja aika ärtyneitä kun ei edelleenkään oltu nähty ensimmäistäkään tallin omaa kylttiä. Edessämme kukkulan takana pilkotti ränsistynyt katto ja mutkan takana tien tukki iso lauma lehmiä. Totesimme jostain syystä, että tämä taitaa olla joku hylätty rakennus tai lehmien suoja (siltä se näytti kyllä todellakin) ja käännyimme takaisin. Emmepä tienneet miten lähellä olimme määränpäätä :). Koska takaisinpäin ajaessamme meitä vastaan tuli tallin auto, ja se ränsistynyt hylätyksi luulemamme talo olikin kuulemma se talli. Eli eikun uusi käännös lehmänpaskassa sutien. Kyseisen tuotoksen tekijöillä ei ollut kiirettä väistää auton tieltä, mutta lopulta pääsimme perille. Tallilla oli lehmien lisäksi onneksi hevosiakin, oikein komeita sellaisia ja ihania shettiksiä. Ja aasi, joka yritti parhaansa mukaan varastaa lounaamme. Aasit ovat kyllä itsepäisiä, aina se vaan ilmestyi takaisin ja tunki ruokapöytään (joka oli siis ulkona, mutta aitauksen sisäpuolella missä eläimetkin olivat. Myös söpö valkea shettis vei oman osansa, kun salaatti jäi hetkeksi vartioimatta pöydälle.
Minun hevoseni oli valtavan kokoinen, jotain sveitsiläistä rotua. En ole tainnut koskaan ratsastaa niin isolla hevosella, tosin aikuisena olenkin ratsastanut vain issikoilla. Selkään pääsemiseen tarvitsin jakkaran. En ole ennen ratsastanut lännensatulalla, on siinä ainakin kätevästi se nuppi josta voi pitää kiinni. Ratsastusreitti meni metsän läpi, ja aina välillä näkyi Geneve-järvi vesisuihkuineen. Hevoseni kulki laiskahkosti ja jäi muista jälkeen yhtenään. Paitsi kun muut hävisivät kokonaan näkyvistä, silloin tuli vauhtia. Hepo nosti päänsä pystyyn että ei helkkari jäin yksin, otti ison loikan eteenpäin ja lähti täyteen laukkaan. Ja kuten sanoin, se nuppi satulassa on kätevä :). Mutta kun saatiin muut kiinni niin johan vauhti taas tyyntyi ja tienvierustan ruoho alkoi kiinnostamaan.
Metsässä kuului aina hitonmonen kalkatus siellä missä oli lehmälauma lähellä. Jokaisella lehmällä on kello kaulassaan ja voin kertoa että melu on aika korviahuumaava. Itsetietoisia elukoita ne kyllä ovat, pari lähti ajamaan hevostakin takaa niin että se katsoi parhaaksi ravata karkuun.
Yksi asia mitä todellakin pelkään metsissä täällä on villisiat. Ne ovat vaarallisia, verenhimoisia petoja ettäs tiedätte. Emme onneksi nähneet niitä, vain niiden kaivamia jälkiä maassa. Toivottavasti en niihin törmääkään, ainakaan kun niillä on poikasia.
Oli oikein mukavaa ratsastaa ja olisipa kyllä hienoja metsäteitä tuolla vuorilla mennä hurjastella tölttiä. Kun vielä jostain sen issikkatallin löytäisi.