Ensilumi

Tännekin tuli ensilumi, samana päivänä kuin Suomeen. Ei se tosin jää maahan kuin vuorilla. Lämpötila on +2 ja citroenini piippaa mitä innokkaimmin jäätä tiellä-varoitustaan. Suomessa se tuntui aika turhalta, mutta ranskalaisille varmaankin tarpeellinen. Ei täällä ole vielä kenelläkään talvirenkaita, minullakaan. Pitäisi varmaan alkaa etsimään mistä ne ostaa. Nastarenkaat on kielletty, joten Suomesta renkaita oli turha tuoda.
 
Vuorilla lunta on jo sen verran, että innokkaimmat ovat huoltaneet laskettelusuksensa, ilmeisesti rinteet avataan pian. Itse en ole edelleenkään turhan innostunut laskettelusta, vaikka tämä olisikin erittäin hyvä paikka sitä harrastaa.

Olen jo alkanut hieman ymmärtää tätä ranskalaista ajokulttuuria, siinä alkaa jopa olla hieman järkeä. Liikenneympyrässäkin vilkutan nykyään aina vasemmalle ellen ole kääntymässä ensimmäisestä ulos ja kiroan kaikkia, jotka eivät sitä tee. Silloin tietää ketä tulee väistää ja milloin voi ajaa, muuten saa odottaa ikuisuuden. Stop-merkkejä täällä on suht runsaasti, mutta niiden vaikutus on sama kuin varoituskolmioiden, eli hidastava ei pysäyttävä.

Ranskalaiset vaikuttavat mielestäni kiireisiltä, kun siis katselee ohikulkevia ihmisiä ja no ainakin liikenteessä tuntuu olevan kiire, kun ohi mennään heti kun tilaisuus tulee vaikka vauhtia olisi kuinka. Mutta palveluammateissa oleville ripeä toiminta tuntuu olevan vierasta. Tänäänkin jonottaessani kassalle marketissa pahimpaan ruuhka-aikaan, myyjä rupesi kaikessa rauhassa laskemaan seteleitään ja tätä jatkui noin kymmenen minuutin ajan. Ja kaikki jonossa odottivat ihan viilipyttyinä, vaikka pakasteetkin alkoivat sulaa. Sitten kun kassaneiti oli tyytyväinen laskelmiinsa, jatkui asiakasten palvelu, jos sitä siksi voi sanoa. Ehkäpä kaupassa ja muualla tuhlattu aika pitää sitten ottaa kiinni ajaessa :).

Helsinki-Prévessin ajomatka

 Ajomatkani Helsingistä Ranskaan Prévessiniin on sujunut tähän asti hienosti. Ihan turhaan jännitin ainakin tätä Saksan osuutta. Meno moottoriteillä on ollut varsin sivistynyttä. Kolme kaistaa on erinomainen juttu kerrassaan, siinä keskimmäisellä kaistalla voi posottaa menemään kaikessa rauhassa, ei tarvitse välittää liian hitaista eikä liian nopeista. Vain pari kertaa joku uuvatti on tupannut eteen, mutta yhtään vaaratilannetta ei silti ole ollut. Hieman yllätyksenä tosin tuli mäkinen osuus, kun oma autoni hyytyi suht jyrkkään ylämäkeen aivan täysin. Sen jälkeen tajusin ottaa alamäestä vauhtia ja siirtyä reunimmaiselle kaistalle, sillä vaikka kuinka oli kaasu pohjassa niin silti se vauhti  vaan hidastuu kun mäki jatkuu. Epäilen kyllä, että autossakin on jotain vikaa, sen verran rouheat on äänet. Mutta toivottavasti kestää Ranskaan asti.

 Laivamatkakin Helsingistä Rostockiin meni mukavasti. Eihän nuo Finnlinesin laivat ole kummoisia, yhdessä kerroksessa on ruokaravintola ja baari ja siinä kaikki. Ruokakaan ei ollut maineensa veroista. Ilmeisesti ennen kaikki oli paremmin ennen, koska kuulin jonkun valittavan ruuan huononemisesta henkilökunnalle ja he kertoivat sen johtuvan siitä, että raaka-aineet tulevat nykyään Saksasta..
Mutta juttuseuraa löytyi, erotuin porukasta aika selvästi, sillä ei siellä ollut juuri kuin minä ja rekkakuskeja. Istuin samassa pöydässä hollantilaisten rahtareiden kanssa, ja he olivat hyvinkin yllättyneitä siitä, että ajan ihan ypöyksin pikku autollani. Jos olisin ollut Hollantiin menossa, niin olisin kuulemma voinut ajaa sitikan rekan kyytiin, hyvin olisi mahtunut tyhjään perävaunuun :).

 Laivalla oli useita koiria. Vähän hirvitti, kun vanhempi mies ulkoilutti koiriaan irti kannella. Itse roikkuisin talutushihnoissa rystyset valkoisena, ettei mamin pullerot vaan lennä tuulen mukana mereen (tuuli oli muuten niin kova, että en uskaltanut itsekään enää kävellä lopulta kannella). Hieman epäilen, miten se kakkaamispuoli tulee koiriltani sujumaan, kun ei ole ruoholänttiä. Pitänee kasvattaa rairuohoa mukaan :). Tai no neidillehän se ei tule olemaan ongelma, hän varmasti vääntää tortut hytin nurkkaan ja on hirveän tyytyväinen lämmitetystä sisävessasta. Mutta herra voi hieman osoittaa mieltään.

 Laivalipun hinta on kyllä suolainen, viitisensataa euroa, mutta toisaalta säästäähän siinä tuhat kilometriä ajoa, ja saa levätä. Nyt kun meri oli suht tyyni, ei minullekaan tullut huono olo, pienehkö kuvotus vain illalla. Eikä edes johtunut siideristä, niitä join vain kaksi juuri sen takia ettei tarvitse vihreänä pitkin hyttiä yrjöillä.

Ensimmäisenä iltana, kun pääsin laivasta ulos, ajoin noin 230 kilometriä Hampurin eteläpuolelle Egestorfiin yöksi. Onneksi en yhtään kauemmas, sillä oli todella pimeää ja satoi. Siltikään ei pelottanut ja matka eteni ihan hyvää vauhtia. Hotelli oli Egestorfer Hof, pienehkö perhehotelli, jonne oli helppo löytää moottoritieltä pilkkopimeässäkin. Harmi, että en ehtinyt illalliselle, laiva oli tunnin myöhässä ja olin aika myöhään hotellilla. Kuulin nimittäin yhden vieraan kehuvan ruokaa seuraavana päivänä. Hotellissa oli useampi koira, joten pitääpä muistaa tämä hotelli kun on koirat mukana. Huonekin oli soma ja oikein siisti.

Seuraavana päivänä ajoin noin 600 kilometriä hienossa säässä ja olin perillä seuraavassa pysähdyspaikassani Heidelbergin kaupungissa, joka sijaitsee noin 90 km Frankfurtista etelään. Nämä kuvat ovat sieltä. Hotellini sijaitsi korkealla rinteessä metsän keskellä, nimeltään Parkhotel Atlantic. Kiva hotelli tämäkin. Noin puolivälissä rinnettä alaspäin oli vanha linna, johon kävin tutustumassa. Ja alhaalla kaunis vanha kaupunki. Oikein hyvä valinta pysähtymispaikaksi tämä kaupunki. Ja ehdin vielä hyvin kiertää paikkoja, kun en ahnehtinut liian pitkää ajomatkaa tälle päivälle. Söin vanhassa kaupungissa maittavan, tuhdin aterian ja lähdin sitten kiipeämään takaisin hotellia kohti, koska alkoi jo tulla hämärä. Ensin vähintään 250 askelmaa portaita ylös linnan luo, minkä jälkeen puuskutin jo aika tavalla. Ei han paras idea raskaan aterian jälkeen :). Ja sitten vielä 2-3 kilometriä ajoittain tiukkaa ylämäkeä hotellille. Ja tiesi käyneensä, tuntui mukavasti jaloissa. Mutta linna ja kaupunki näyttivät hienoilta iltavalaistuksessa. Rinteessä on myös isoja, hienoja omakotitaloja, joita oli kiva katsella.

Saksaa on sanottu koiraystävälliseksi maaksi, ja koiria näkyykin kaikkialla mielestäni enemmän kuin Suomessa. Ja erityisesti hotelleissa, ravintoloissa ja terasseilla. Oikein mukavaa on se.

Huomenna matka sitten jatkuu, toivottavasti Sveitsin osuus menee yhtä kivasti kuin Saksan tähän asti.

Ratsastamassa vuorilla

Kävimme uuden ystäväni Tiinan kanssa ratsastamassa sveitsiläisellä tallilla Jura-vuorilla. Kyseessä oli kolmen tunnin vaellus johon kuului lounas. Tiinalla oli autossaan navigaattori ja tilausvahvistuksessa oli osoite. Hyvinhän se matka aluksi taittui mutkaista tietä vuorenrinnettä ylöspäin. Mutta kun navigaattorin mukaan olimme siinä tienhaarassa mistä tulisi kääntyä, ei missään ole mitään kylttejä ja liikennemerkki näyttää kyseisen tien olevan umpikuja.
Puhelimistakin hävisi kentät pian eli oli käännyttävä takaisin soittamaan tallille. Ja eihän sieltä kukaan vastaa. No aikamme ihmeteltyämme saimm vihdoin tallin väen kiinni. He puhuivat tietenkin vain ranskaa, mitä Tiina onneksi osasi vähän. Kuulemma tie oli oikea, ja talli 10 km päässä risteyksestä. Lähdimme ajamaan kapeaa tietä pitkin metsään. Edelleenkään ei kylttejä missään, kunnes saavumme aukiolle missä on luonnonsuojelualueen kartta ja tie haarautuu kahdeksi. Kummassakin tienhaarassa on liikennemerkki missä ajaminen kielletään sakon uhalla. Eikun takaisin sinne missä on kenttää soittamaan taas tallille. Ymmärsimme sen verran, että kuulemma pitää vaan jatkaa eteenpäin. Kumpaahan tietä.. Paikalle sattui vanhempi ranskalainen/sveitsiläinen herra, joka oli varsin avulias ja toisteli kovasti jotain sanaa, joka kuulosti olevan lähinnä Moron (naurettiin autossa että ehkäpä hän periystävälliseen ranskalaiseen tyyliin kertoi mitä mieltä meistä on). Sakkojenkin uhalla jatkoimme siis toista tietä eteenpäin. Muutaman kilometrin ajettuamme oli tienhaarassa kyltti (!). Siinä luki Mont-Roux, tätähän se ukko meille siinä yritti varmaan hokea :). Lähdimme siis ajamaan sitä tietä. Tässä vaiheessa oltiin jo myöhässä ja aika ärtyneitä kun ei edelleenkään oltu nähty ensimmäistäkään tallin omaa kylttiä. Edessämme kukkulan takana pilkotti ränsistynyt katto ja mutkan takana tien tukki iso lauma lehmiä. Totesimme jostain syystä, että tämä taitaa olla joku hylätty rakennus tai lehmien suoja (siltä se näytti kyllä todellakin) ja käännyimme takaisin. Emmepä tienneet miten lähellä olimme määränpäätä :). Koska takaisinpäin ajaessamme meitä vastaan tuli tallin auto, ja se ränsistynyt hylätyksi luulemamme talo olikin kuulemma se talli. Eli eikun uusi käännös lehmänpaskassa sutien. Kyseisen tuotoksen tekijöillä ei ollut kiirettä väistää auton tieltä, mutta lopulta pääsimme perille. Tallilla oli lehmien lisäksi onneksi hevosiakin, oikein komeita sellaisia ja ihania shettiksiä. Ja aasi, joka yritti parhaansa mukaan varastaa lounaamme. Aasit ovat kyllä itsepäisiä, aina se vaan ilmestyi takaisin ja tunki ruokapöytään (joka oli siis ulkona, mutta aitauksen sisäpuolella missä eläimetkin olivat. Myös söpö valkea shettis vei oman osansa, kun salaatti jäi hetkeksi vartioimatta pöydälle.
Minun hevoseni oli valtavan kokoinen, jotain sveitsiläistä rotua. En ole tainnut koskaan ratsastaa niin isolla hevosella, tosin aikuisena olenkin ratsastanut vain issikoilla. Selkään pääsemiseen tarvitsin jakkaran. En ole ennen ratsastanut lännensatulalla, on siinä ainakin kätevästi se nuppi josta voi pitää kiinni. Ratsastusreitti meni metsän läpi, ja aina välillä näkyi Geneve-järvi vesisuihkuineen. Hevoseni kulki laiskahkosti ja jäi muista jälkeen yhtenään. Paitsi kun muut hävisivät kokonaan näkyvistä, silloin tuli vauhtia. Hepo nosti päänsä pystyyn että ei helkkari jäin yksin, otti ison loikan eteenpäin ja lähti täyteen laukkaan. Ja kuten sanoin, se nuppi satulassa on kätevä :). Mutta kun saatiin muut kiinni niin johan vauhti taas tyyntyi ja tienvierustan ruoho alkoi kiinnostamaan.
Metsässä kuului aina hitonmonen kalkatus siellä missä oli lehmälauma lähellä. Jokaisella lehmällä on kello kaulassaan ja voin kertoa että melu on aika korviahuumaava. Itsetietoisia elukoita ne kyllä ovat, pari lähti ajamaan hevostakin takaa niin että se katsoi parhaaksi ravata karkuun.
Yksi asia mitä todellakin pelkään metsissä täällä on villisiat. Ne ovat vaarallisia, verenhimoisia petoja ettäs tiedätte. Emme onneksi nähneet niitä, vain niiden kaivamia jälkiä maassa. Toivottavasti en niihin törmääkään, ainakaan kun niillä on poikasia.
Oli oikein mukavaa ratsastaa ja olisipa kyllä hienoja metsäteitä tuolla vuorilla mennä hurjastella tölttiä. Kun vielä jostain sen issikkatallin löytäisi.

Arjen kuulumisia Ranskasta

Tässähän vierähtikin sitten ihan reilusti aikaa ennen kuin muistin taas kirjoitella. Tuntuu, että on niin paljon uutta koko ajan ettei riitä energiaa juuri mihinkään muuhun kuin asioiden setvimiseen ja töiden tekoon (ja niitäkin on edelleen riittänyt).

Asunto löytyi kuitenkin ja nyt opettelen sitten asumaan kämppiksen kanssa. Ei mitenkään helppoa minunlaiselleni erakolle. Olen niin älyttömän tottunut tekemään omat päätökseni keskenäni ja olemaan riippumaton, että on todella työlästä ottaa koko ajan huomioon toisenkin mielipide. Muttapa ehkäpä sitä oppii uusia asioita, ja eihän tämän ole tarkoitus olla kuin väliaikaista. Olemme todella erilaisia ihmisiä, joten kevääseen mennessä olemme varmasti molemmat kypsiä omaan asuntoon. Ja onhan kaikessa hyvätkin puolensa. Koiriani kaipaan kuitenkin niin paljon, että haluan mahdollisimman pian oman asunnon pikku pihalla. Vaikka se sitten tuleekin aika kalliiksi, mutta pitää tinkiä jostain muusta. Eihän tässä tarvitse matkustellakaan, kun on jo valmiiksi ulkomailla :).

Mutta kunhan nyt alkuun saisi edes tämän nykyisen asunnon kanssa asiat hoidettua. Ollaan asuttu tässä kuun alusta, ja vieläkään ei ole vesi-, kaasu- ja sähkösopimukset hoidettuna. Hyvä puoli täällä on kuitenkin se, että mitään näistä edellämainituista ei ole katkaistu, vaikka meillä ei soppareita olekaan eikä siis näin ollen olla mistään maksettukaan. Kyseisiin yhtiöihin voi nimittäin soittaa vaan Ranskasta, ja englanninkielistä palvelua ei ole saatavilla. Kun olen lähes aina päiväsaikaan Sveitsin puolella töissä, ja kämppiksenikin on ollut paljon poissa eikä ehkä ole kaikista toimeen tarttuvinta sorttia, niin minulla vierähti näin paljon aikaa ennen kuin olen vihdoin edennyt siihen vaiheeseen, että sain sopimusluonnokset allekirjoitettavaksi. Alkuun kun puheluista ei tullut yhtään mitään kielimuurin takia, ei ennen kuin aloin vaan sitkeästi selittämään asiaani vaikka luurin päästä kovasti vastustettiinkiin, että en puhu englantia. Puhuvat ne kuitenkin sitten, kun antavat periksi eivätkä kehtaa sulkeakaan puhelinta. Tosin aika huonosti, mutta paremmin kuin minä ranskaa. Kunhan elämä hieman tasaantuu, niin ranskan kielen kurssi on kyllä ehdoton.

Ylen ystävällinen työkaverini antoi minulle auton lainaan viikoksi, joten pääsin tutustumaan ranskalais-sveitsiläiseen ajokulttuuriin. Meillä alkaa aamuvuoro kuudelta, ja silloin on pilkkopimeää. Niinpä siis eksyin ekalla kerralla kun ajoin töihin. Katuvaloja täällä ei pahemmin ole, ja on pimeämpää kuin Afrikassa (trust me, I know). Ja vaikka ajan rajoitusten mukaisesti, niin aina perässäni on pikku jono ja useimmiten kaikki menevät ohi. Ranskan puolella ajotapa on hieman erilainen kuin Sveitsin puolella. Heti kun rajan yli menee, alkaa olla nopeudenvalvontakameroita ja sakoista ei selviäkään puhumalla. Mutta ei täällä mitään mahdotonta ole ajaa, odotan innolla jo että pääsen ajelemaan ympäriinsä. Ensi kuussa sitten!

Yleisesti ottaen maiden välisen rajan ylittäminen on täällä helppoa. Rajapisteillä on harvoin viranomaisia, vain yksi ison tien varrella oleva ylityspaikka on aina miehitetty ja siinä seurataan tarkkaan ohiajavia. Yleensä katsovat onko auton lasissa tietullitarra. Mutta kuulin myös, että voivat pysäyttää tarkistaakseen esim kuitteja, kun tulee Sveitsin Ikeasta Ranskan puolelle. Kun ei saisi tuoda kuin jollain 130 eurolla tavaraa (eihän nyt Ikeasta selviä kotiin niin vähällä). Tämän kuulin sen jälkeen kun ajoimme auto aivan täynnä tavaraa rajan yli (kaksi patjaa, kaksi sängyn runkoa, petari ja pikkutavaraa sekä kaksi ihmistä). Onneksi mentiin silloin pienemmän rajan yli :).

Yhtenä päivänä kävi kuitenkin niin, että kun olin bussissa matkalla töistä kotiin, meidät pysäyttikin poliisi sillä pienellä raja-asemalla mistä bussi ajaa ohi ja missä on vain yksi vino tönö eikä yleensä ketään, näkyvissä ainakaan. Tuiman näköinen nainen nousi etuovesta sisään ja huusi ranskaksi jotain, mikä nyt minulle kuulosti vain sösssössööööltä kuten yleensä. Ihmiset alkoivat kuitenkin kaivamaan vimmatusti laukkujaan. Päättelin että pitäisi varmaan kaivella passi (jota olen onneksi pitänyt aina laukussa mukana). Poliisinaisen takaovesta tullut kolleega katsoi sitä ja tyytyväiseltä vaikutti. Yksi nainen ei löytänyt papereitaan ja hänet käskettiin, mielestäni aika töykeästi, ulos bussista. Tuskinpa hän mikään rikollinen oli, mutta sinne jäi poliisien haltuun. Että pitääpä muistaa pitää ne paperit mukana tästäkin eteenpäin.

Hellettä ja asunto-ongelmia

Meitä viedään kyllä nyt kuin pässiä narussa tässä asuntoasiassa. Vaaditaan älyttömiä dokumentteja, perutaan tapaamisia, asunnot katoavat nenän edestä ja vielä pitäisi kaikesta tästä lystistä ja huonosta palvelusta maksaa välitystoimistoille ruhtinaalliset palkkiot. Mutta eipä auta jos aikoo asunnon saada. Ottajia täällä on huomattavan paljon enemmän kuin asuntoja. Vielä ei kuitenkaan periksi anneta, joka päivä tulee opittuja jotakin uutta tästäkin asiasta. Joten joku päivä sitä sitten täytyy olla niin hyvä, että voittaa nämä omassa pelissään :).

Asunnot ovat tosi hienoja, jos ne on rakennettu parin vuoden sisään. Vanhemmissa on pari erikoista piirrettä.. Vessassa on vain pelkkä pönttö, ei käsienpesuallasta (!). Tästä olemme päätelleet, että nämä porsaat eivät pese käsiään ja on tullut sitten läträttyä käsidesin kanssa vähän innokkaammin.
Keittiöissä ei ole mitään kodinkoneita tai edes jääkaappia. Itse asiassa voi olla tyytyväinen, jos on edes kaapit eikä pelkkä tyhjä huone.

Tuntuu, että tottuu niin nopeasti kaikkeen omituiseen mitä täällä on, että ei oikein edes osaa kirjoittaa niistä. Suomalaisittain hieman outo tapa on varmaan se, että kättelemme töissä toisemme aina tullessamme toimistoon ja sieltä lähtiessämme. Siis joka ikinen päivä kun sinne menemme kierrämme jokaisen kolleegan läpi. Suomessa yleensä kätellään vaan uudet ihmiset. Mutta äkkiäkös siihenkin tottui, nyt on kova tarve kätellä kaikkia :). Varmaan kättelen teidätkin kaikki kun tulen Suomeen :D.

Muutenkin täällä ei todellakaan katsella maahan kadulla, vaan jos joku tulee vastaan niin yleensä tervehditään. Ei nyt onneksi sentään Geneven vilinässä, vaan lähinnä täällä maaseudulla :).

Ja hellettä on nyt tälle viikolle piisannut. Ja juuri kun minulla on  päivät vapaat, kun olen yövuoroissa. Ja vaikka kuumuudesta valittaminen on yleisesti paheksuttua, valitanpa kuitenkin. Liian kuuma! Ei jaksa edes tuonne vuorelle kiivetä vaikka aikaa olisi kerrankin.

Koiraystävällinen kylä

Koiraystävällisen asuinpaikan lisäksi etsin koko ajan myös mitä viihdykettä ja palveluita täällä on koiria ajatellen. Yksi paljon kehuttu australialainen eläinlääkäri löytyi jo Genevestä. Ja yksi koirakaveri, suomalainen jack russellin terrieri. Vuokratätini kehui lounaalla, että Nyon on ihana paikka Sveitsin puolella. Löysin netistä sivun, jossa sen kehutaan olevan myös erittäin koiraystävällinen kylä.

http://www.wagthedoguk.com/blog/travel-2/switzerland/dog-friendly-nyon-switzerland/

Kun muuttaa uuteen maahan, on aluksi varmaan aika yksinäistä, ennen kuin löytää harrastuksia ja paikallisia ystäviä. Niin sanotusti piireihin pääseminen on yhtä vaikeaa kaikkialla. Helpottaisi jos olisi yhteinen kieli, mutta minulle ranska on yhtä hepreaa kuin suomi ulkomaalaiselle. Ja ranskalaiset, jotka osaavat vain ranskaa, suhtautuvat ulkomaalaisiin yhtä lämpimästi kuin vain suomea puhuvat suomalaiset :). Tosin näin parin viikon jälkeen ei nämä asiat vielä paljon paina, sitähän  tuntee olevansa ihan vaan turisti varmaan vielä pitkään.

Vuokratätini poikineen oli kyllä onnekas löytö, häneltä saa paljon hyödyllistä tietoa ja apua. Harmittaa jo nyt, että täällä voi viipyä vaan tämän kuukauden. Hän valmisti minulle juuri maittavan algerialais-ranskalaisen lounaan. Erittäin mukavaa, koska itsellä tulee ostettua kaupasta yhtä ja samaa koko ajan. Kaikki tuotteet ovat aivan outoja, joten melkeinpä pitää maistella kaikkea, että tietää mistä pitää. Nyt tiedän ainakin, että Geneve-järvestä saa herkullisia pikkukaloja. Ja niitä kannattaa syödä ravintoloissakin Geneven puolella, on takuuvarmasti tuoretta kalaa.

Marketissa käynti tänään taisikin olla viikkoni suurin sosiaalinen tapahtuma :). Tunnistin paljon porukkaa bussista, jolla menen töihin. Näillä seuduilla on paljon ulkomaalaisia, jotka työskentelevät CERNissä ja se on työmatkani varrella. Joten tuntui kuin olisi tuttuihin törmännyt, hekin taisivat tunnistaa minut (erotun tällä ihonvärillä kyllä aika hyvin, jopa briteistä). Ehkäpä ensi kerralla uskalletaan vallan moikata joidenkin kanssa :).

Iloiseksi teki myös se, että löysin sieltä marketista Lion-suklaapatukoita. Niitä ei jostain syystä ole löytynyt Suomesta enää muutamaan vuoteen, joten rohmuan niitä aina ulkomailta, on ne niin hyviä. Huono puoli tosin on se, että en ole syönyt kahteen viikkoon juurikaan makeaa ja nyt taisin taas retkahtaa. No mutta se vuorelle kiipeäminen kuluttaa sitten niin paljon kaloreita että eihän nyt pari patukkaa mitään meinaa ja ja ja.. muut kootut selitykset.